Nykyiset viestivälineet tuovat tietoomme lähes jatkuvasti ja nopealla sykkeellä videoita, kuvia, uutisia, blogikirjoituksia, mielipiteitä ja myös propagandaa maailman tapahtumista. Valitettavan usein sisällöltään sotaisia. Valitettavaa ei ole tiedonkulun nopeus vaan se, että maailma tuntuu olevan jatkuvasti väkivallan kierteessä.
Meille Suomessa rauha on ollut pysyvä asiantila jo pitkään ja yhteiskuntamme niin yksittäisestä ihmisestä aina hallintorakenteisiin asti on pyrkinyt tekemään työtä rauhan ylläpitämiseksi. Rauhaa on haluttu rakentaa ja ylläpitää yhdessä.
Suomella on myös puolustusvoimat, jonka palveluksessa aloittaa kaksi kertaa vuodessa aloittaa n.12 000 asevelvollista nuorta miestä ja vapaaehtoista naista. Yhteensä siis 24 000 varusmiestä. Naisten osuus vuonna 2017 palveluksen aloittaneista oli 704 taistelijaa. Suomalainen yhteiskunta siis kouluttaa vuosittain melkoisen määrän ihmisiä äärimmäisen kriisin eli sodan varalle. Tarkoituksena asevelvollisuusjärjestelmällä on turvata suomen kyky puolustaa itsenäisyyttä ja alueellista koskemattomuutta, mikäli joku taho tahtoisi väkivalloin rikkoa maamme koskemattomuutta ja pitkään kestänyttä rauhan tilaa.
Niin kuin maailmassa moni muukin asia, on Puolustusvoimatkin eräänlainen paradoksi. Se on olemassa, jotta sitä ei koskaan tarvitsisi oikeasti käyttää. Rauhan näkökulmasta olisi tietysti ideaalia, ettei armeijoita tarvitsisi olla ollenkaan. Toisaalta historia on osoittanut, että jos jollain maalla ei ole omaa armeijaa, on siellä jonkun toisen armeija, joko hyvässä tai pahassa tarkoituksessa. Useimmiten pahassa ja tämän vuoksi lienee niin, etteivät itsenäiset valtiot ole halunneet ottaa riskiä ja katsoa miten käy jos puolustuskykyä ei ole.
Asevelvollisuuden suorittamiseen suomessa ei kuitenkaan liity pelkkä sotilaaksi tuleminen. Kokemukseni mukaan monelle asepalveluksen suorittaminen on myös jollain tavalla kunnia asia. Siihen sisältyy velvollisuuden tuntoa ja tervettä kansallistuntoa. Ehkä se on myös menneiden sukupolvien, erityisesti veteraanipolven, työn kunnioittamista oman velvollisuuden täyttämisen myötä. Intin suorittamisella nähdään myös olevan vahva merkitys nuoren miehen tai vapaaehtoisena asepalveluksen suorittavan naisen elämässä, jonkinlaisena etappina ja aikuistumisriittinä.
Suomalaista suhtautumista armeijan käymiseen mielestäni osittain värittää luterilainen tapa ajatella esivaltaa kaikkivaltiaan työkaluna taata mahdollisimman turvallinen ympäristö kansalaisille. Tämä ajatus ei ehkä kestä nykypäivän yhteiskuntafilosofista tarkastelua sellaisenaan, mutta kulttuurisessa viitekehyksessä sen heijastumat ovat vielä melko vahvoja.
Olen sotilasvalaa käsittelevillä oppitunneilla kysellyt varusmiehiltä, mitä he kokevat tärkeiksi ja puolustamisen arvoisiksi asioiksi. Lähes poikkeuksetta nousee ensimmäisenä esiin koti, perhe ja läheiset ihmiset. Tärkeänä on myös pidetty suomalaista kulttuuria sekä yhteiskuntajärjestystä erilaisine vapauksineen. Demokratia, oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo ovat nousseet niin ikään useasti keskusteluissa esille. Perusteltu kysymys mielestäni on myös se, että mitä jokainen voi tehdä näiden asioiden turvaamisen ja ylläpitämisen eteen katsomatta sitä, missä muodossa asevelvollisuuden suorittaa?
sotilaspastori Pasi Hakkarainen
Panssariprikaatin pappi
kuva: Unsplash.com