Yhteinen kahvihetki tuli vietettyä psykologi Riitta Kangaspunnan kanssa. Hän on työuransa tehnyt lasten, nuorten ja perheiden parissa. Yritin kirjata joitain ajatuksia tästä hetkestä ylös. Kaikkia en pystynyt, kun eläydyin niin keskusteluun mukaan. Kiitos viisaista seurakuntalaisista ja heidän osaamisestaan!

Perhe on lasta parhaiten suojaava tekijä. Ihmissuhdetaitoja harjoitellaan perheessä, vaikka olisikin vaikeuksia. Puolen-neljän vuoden aika on ratkaiseva ikäkausi lapsen kehityksessä, myös vakaiden ihmissuhteiden solmimisen kannalta. Nämä mallit vaikuttavat siihen mitä lapsi ajattelee itsestään, muista ja miten hän odottaa muiden suhtautuvan itseensä.

Riitta esitteli minulle lapsen kanssa olemisen PLACE-asennetta, jonka on kehitellyt Dan Hughes: PLACE (playfulness= leikkisyys, love=rakkaus, acceptance= hyväksyntä, curiosity= uteliaisuus, empathy= empatia).

LEIKKISYYS tarkoittaa vuorovaikutuksessa lapsen kanssa huumorin käyttämistä, kivoja ja hauskoja asioita ja mielikuvitusta. Sen avulla voi myös olla mukavalla tavalla fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa, kutitella, painia jne.

RAKKAUS välittyy lapselle, kun hän tuntee olevansa rakastettu ja arvostettu omana itsenään, sellaisena kuin on. Ei osoiteta arvostusta vain suoritusten perusteella, vaan kehutaan ihan lapsen olemusta ja sitä, miten tärkeä hän on ja miten mukavaa on olla hänen kanssaan.

HYVÄKSYNTÄ tarkoittaa sitä, että emme tuomitse lasta vaan aidosti hyväksymme hänet rakastettavana ja arvokkaana ihmisenä: Olet hyvä sellaisena kuin olet. Se ei merkitse sitä, että hyväksymme hänen ei-toivotun käyttäytymisensä, mutta on hyvä viestiä lapselle, että siitä huolimatta hän on kelvollinen ja rakkauden arvoinen.

UTELIAISUUS merkitsee sitä, että aikuinen pohtii, miksi lapsi tekee, niin kuin tekee, miltä lapsesta tuntuu. Me aikuiset helposti tulkitsemme lapsen tekemisiä omista lähtökohdistamme ja se voi mennä vikaan. Siksi on syytä lähestyä uteliaasti asiaa lapsen kanssa ja kuulla, miten lapsi on asian kokenut ja miksi tapahtui, mitä tapahtui. Leikki on lapsen ajattelua ja aikuisen olisi hyvä suhtautua uteliaasti myös lapsen leikkiin. Se on ikkuna lapsen ajatteluun. Kun aikuinen menee mukaan leikkiin, se on luovaa vuorovaikusta, jossa ei ole valmiita vastauksia.

EMPATIA on kyky eläytyä toisen tunteisiin ja sen avulla aikuinen saa kosketuksen siihen, mitä lapsi kokee ja tuntee. Saadessaan osakseen empatiaa myös lapsi oppii ottamaan huomioon toiset ja toisten tunteita. Lapsen itsesäätelyn kannalta on tärkeää, että aikuinen sanoittaa lapsen tunteita, kun lapsella ei vielä ole niille nimiä. Esim. ”Nyt sä oot tosi vihainen/ pettynyt” Näin lapsi oppii tunnistamaan omia tunteitaan ja sen avulla myöhemmin hallitsemaan niitä paremmin. Lapselle on hyvä välittää tieto, että tunne on ok, mutta mitä sen tunteen kanssa tekee, on oppimisen asia.

Vuorovaikutus ei tarvitse olla riidatonta, vaan tärkeintä on, että tapahtuneista kurjista asioista puhutaan ja pyritään palauttamaan katkennut yhteys lapseen. Kun aikuisella palaa päreet, on tärkeää pyytää anteeksi: ”Nyt sanoin pahasti/käyttäydyin typerästi. Anteeksi.” Kiukkutilanteessa myös meillä aikuisilla aivojen tunnekeskus ylikuumenee, yhteys loogisen ajattelun aivoalueille katkeaa ja ”liskoaivot” aktivoituvat. Silloin reaktio tulee usein ikävä kyllä selkäytimestä ja usein jo varhain omassa historiassamme opituista tavoista.

Elämmekö aikaa, jolloin lapsuus on lyhentynyt ja odotamme lapsilta yhä varhemmin heidän itsenäistymistään ja riippumattomuuttaan ja onko vanhemman rooli välittäjänä lapsen ja maailman välissä ohentunut? Onko lapsilla kasvun rauha? Tätä Riitta kertoi pohtineensa jo vuosia sitten, kun uudet lasten rattaat tulivat muotiin. Rattaissa lapsen kasvot olivatkin ”kohti maailmaa”, ei enää kohti työntävää vanhempaa. Vanhoissa rattaissa lapsi oli kontaktissa, katsoi aikuista ja aikuinen pystyi sanoittamaan tapahtumia, kommunikoimaan lapsen kanssa. Esim. kun ambulanssi menee kovaa ohi tai iso koira lähestyy, ei aikuinen ole se, joka ensin kohtaa lapsen silmin ehkä pelottavan asian, vaan lapsi kohtaa tilanteet yksin, ilman katsekontaktia aikuiseen.

Useissa tutkimuksissa on osoitettu, että lapset nimenomaan haluavat vanhemmilta sitä tavallista olemista, yhdessä tekemistä. Ollaan yhdessä, puuhastellaan tavallisia asioita, ei tarvitse suorittaa mitään. Positiivisia mikrohetkiä arkeen!

Puhuimme myös lapselle lukemisen merkityksestä. Iltasadun lukeminen on oiva tapa olla lähellä ja rauhoittaa nukkumaan meno tai muuten vähentää kierroksia. Muutenkin lapselle satujen lukeminen tiedetään kehitystä tukevaksi. Niiden kautta lapsi käsittelee erilaisia tunteitaan turvallisesti. Hurjatkin klassikot saavat aina onnellisen lopun. Usein lapsi haluaa palata johonkin satuun ja pyytää aina uudelleen sitä luettavaksi. Tämä kertoo, että hän käsittelee siinä jotain hänelle tärkeää asiaa ja on hyvä, jos vanhempi jaksaa sallia sen hänelle. Vanhempien lukeva malli on tärkeää myös lapsen oman lukuharrastuksen kannalta. Opettaa samalla myös keskittymistä.

Otetaan toinen kupillinen kahvia.

Riitta Kangaspunta ja Pia Korri